Asu niin kuin elät, toteutuu ainakin minulla jossakin mielessä.
Taidehistorioitasija haluaa varmasti tuntea arkkitehtuurisen historian
perinpohjaisesti. Ratkaisu: asu niin vanhassa rakennuksessa, ettei isoisäsikään
ole oppinut vielä kävelemään talon rakennusvuonna. Check! – Noh eihän täällä
muita tönöjä olekaan. Älkää siis luulko, että minä jotenkin etsimällä etsin
taidehistoriallista kulttuurikohdetta.
Kun asuu talossa, joka on rakennettu ennen ensimäistä
maailmansotaa (ainakin), ja seinät ovat yhtä ohuet kuin paperi, naapurit oppii
tuntemaan ennen kuin heistä on nähnyt vilaustakaan:Seinänaapurit:
Remonttia kolmatta kuukautta. Jos en herää mihinkään, niin viimeistään kello kymmenen alkavaan kauniiseen poranlauluun. Viime aikoina kuitenkin olen vapaapäivinä herännyt vasta kahdeltatoista. Onko minusta tullut kuuro?
Muutenkin vaikuttavat ääripään ihmisiltä. Joka viikonloppuiset kotibileet näyttävät myös muodostuvan kovaa vauhtia perinteeksi. Harkitsen jo vakavasti kuokkimista seuraavana tylsänä koti-iltanani.
Yläkerran naapurit:
Pariskunta. Suhde vaikuttaa kiihkeältä, jossain sanan negatiivisemmassa merkityksessä. Jos en kuule tappelua tai hysteeristä hihitystä, saan todistaa joka sunnuntaiaamuisia herkkiä hetkiä. Vauvan esiaste eli koira on jo hankittu, mutta raukkaparka itkee yksinään ikäväänsä niin usein, etten oikeasti tiedä haluaisinko, että tämä pariskunta saa koskaan oikeaa lasta.
Vastapäiset naapurit:
Sisäpiha on pieni. Niin pieni, että kun työntää pään ulos niin voi aivan vaivattomasti turista vastapäisen naapurin kanssa päivän kuulumiset. Eikä tarvitse edes korottaa ääntään. Pienellä kurkottamisella ehkä voisi jopa kätellä, mutta ei nyt sentään oteta riskiä. Alas on aika pitkä matka.
Vastapäätä asuu alle kymmenvuotias poika äitinsä kanssa. (isästä ei vielä havaintoja, raportoidaan…) Lauantaiaamuisin piirrettyjen äänet kuuluvat erinomaisesti. Yleensä myös tiedän, mitä heillä on ruokana ihan vain sen takia, että poika tuppaa nirsoilemaan aika ronskinlaisesti.
Näitä Iltasanomien niin kovasti uutisoimia heippalappuja (mistä ihmeestä sekin sana tulee??) ei meillä harrasteta. Mummot kyllä kovasti tuppaavat juttelemaan aina postia hakiessa ja roskia viedessä. Ovat kuulemma keskustelleet, mistä olen kotoisin ja tulleet siihen tulokseen, että hollannista. Nääh. Väärin meni!
P.S. Kiitos seinänaapureilleni inspiraatiosta ja ilmaisesta Nicky Minajin tuotannon esittelystä.
"Viva como construyes tu imago" me materializa al menos en algún caso. La historiadora del arte supongo quiere conocer los estilos arqutectónicos y su historia muy bien. Conclusión: Viva en el edificio tan viejo que tampoco tu abuelo no había empezado a caminar en el mismo año cuando se lo constryeron. Check! – Afortunadamente no hay otros casitas, entonces no suelo pasar mi tiempo buscando un sitio arquitectónico fenomenal. Lo siento.
Cuando es una habitante de un edificio que se ha construido antes de la primera guerra mundial (al menos) y las paredes son tan finos que papel, se empieza a conocer los vecinos antes que ha visto ningunos de las caras de ellos:
Al lado:
Llevan ya tres meses renovando. Si no despierto a ningún otra cosa, puedo estar segura que la canción del taladro seguramente me despierta. Sin obstante últimamente despierto no antes de que a las 12. ¿He empezado a perder mi oído?
Generalmente también parecen la gente de las contradicciones. Las fiestas de la casa de cada findé han empezado materializar como una tradición. He pensado ya muy gravemente que próxima vez cuando tengo una noche muy aburrida en mi casa, voy a juntarlos.
Arriba:
La pareja. La relación parece muy impulsivo y ni con la sentimiento bien de esta palabra. Si no oigo el peleo o la risa histérica, voy a justificar las situaciones bastante intimas. La nivel pre-bebe ya han tomado, el perro. Pero pobrecillo esta llorando tan mucho por su solicitud que no estoy segura si quisiera que nunca tuvieran un niño.
Enfrente de:
El patio es chiquitito. Tan chiquitín que se puede sin ningunos dificultades charlar con la gente en otro lado. Quizás con poco estiración se podría dar la mano al vecino. Pero vamos sin tomar un riesgo. Allí abajo se lleva un poco camino.
Enfrente de mi habitación esta viviendo un niño de diez años con su madre. (Todavía ningunos fuentes del padre, investigando….) En los sábados por las mañanas las voces de los dibujos animados se escuchan perfectamente. También normalmente yo sé que están comiendo porque ese chaval suele picar su comida muy exactamente.
“Heippalappu”, como se dice en finés no tenemos. Son unas hojitas en el vestíbulo donde se puede poner los saludos a los vecinos. Pero suplementemente los abuelos suelen charlar mucho cuando bajo las basuras o vacío el buzón. Aparentemente han pensado, de donde vengo. Creían que de Holanda. Naaah, falso!
P.S. Gracias a mis vecinos cuyos me enseñaban la producción de Nicky Minaj de la inspiración.
