Minä olen nainen 20-vuotias. Minulla
on se, mistä jotkut enää haikailevat.
Nuoruus, kiinteät tissit ja pieni perse.
Vielä se vapaus. Vielä se valinta. Rypytön naama ja naivius.
Minä pystyn, minä osaan. Sen mitä haluan, sen minä myös saan.
Jos tää haluiskin matkustaa. Maailman ympäri ristiin rastiin. Lähettää kuvia Facebookkiin ja Instagrammiin. Vaeltaa Andeilla, lähettää sieltä selfien, jossa tällä ois huivi päässä ja meikitön naama, mutta silti tää ois hymyilevä ja kaunis maailmannainen. Ja tää kuvais kaiken, lähettäis ne kuvat Hesariin ja sais vähän matkarahaa ja sit tää matkustais lisää. Ois niinkun Riku ja Tunna, mutt se naispuolinen. Mutt kukaan ei sanois, ett naispuolinen Riku ja Tunna, koska tää ois itte ansainnu oman maineensa. Ehkä joskus vaan joku vähän kateellinen sanois, mutt sillon kukaan ei ottais sitä kauheen vakavasti.
Eikun tää haluiskin perheen. Tällä ois komea ja kiltti mies ja kaks lasta. Vaan kaks, koska se ois sopivaa. Näillä ois vanha puutalo Keskiuusimaalla ja pieni remontti kesken. Mutta se ei haittais, koska ois kivaa vähän nikkaroida. Ja tää istuttais kauniin puutarhan pihalle, jossa kasvais kaikkia hyötykasveja niinkun basilikaa, porkkanoita ja minttua. Ja tietty näillä ois omenapuu. Ja sitkun lapset ois vähän isompia nää hankkis koirankin. Semmosen söpön spanielin, jonka kaa käytäis syksysin sienessä ja marjassa. Lapset harrastais partioo ja viulunsoittoo. Ja tää maalais aina muutaman taulun. Ei niitä muut ostais kun sukulaiset, mutta se ois ihan kiva. Se riittäis.
Eikun ei se riittäis tälle. Tää haluis vaikuttaa. Tää liittyis feministijärjestöön ja puhuis naisen eurosta ja asevelvollisuusvapaasta maasta. Tää sanois, ettei feminismi ois kirosana – niinkun se ei ookkaan. Ja kaikki tuntis ja tietäis kuka tää ois ja kaikki kuuntelis. Tää kutsuttais A2:n tasa-arvoiltaan puhumaan ja tää sais läpi lakialoitteen, jossa interseksuaalisia ei enää kalstrottais.
Minulla on kiinteät tissit ja pieni perse. Tytöttelytitteli ja pätkätyö.
Ja pelko.
Jos minä haluan kaiken saanko mitään?
Jos minä en uskalla koskaan. Jos minä en uskalla lähteä Etelä-Amerikkaan, jos minä en uskalla avata suutani, jos minä en uskalla kuvata tarpeeksi hyvin, lähteä vaeltamaan, aloittaa sukeltamista, maalata, sitoutua.
Jos tää kymmenen vuoden päästä vaan kirjoittais blogia siitä, miksi tällä ei ois miestä. Se ois ihan hauska blogi, mutta kaikki vähän sisäsesti säälis tätä. Tällä ois edelleenkin pätkätyö, mutta tätä ei kiinnostais pätkääkään kuinka monta Espritin villaneuletta joku ostais. Ja tätä harmittais, koska tää ei ois uskaltanu lähteä Andeille vaeltaan. Ja tätä harmittais, koska tää ois ollu aina vähän liian laiska lukee pääsykokeisiin ja 25-vuotiaana tää ois vaan luovuttanu.
Ja tää sanoin kaikille 20-vuotiaille, että elä vielä kun voit. Että silloin, kun minä olin nuori minä biletin aamuun, otin tatuoinnin ja lävistyksen ulkomailla, päädyin yöksi monelle miehelle ja maalasin krapulassa.
Nuoruus, kiinteät tissit ja pieni perse.
Vielä se vapaus. Vielä se valinta. Rypytön naama ja naivius.
Minä pystyn, minä osaan. Sen mitä haluan, sen minä myös saan.
Jos tää haluiskin matkustaa. Maailman ympäri ristiin rastiin. Lähettää kuvia Facebookkiin ja Instagrammiin. Vaeltaa Andeilla, lähettää sieltä selfien, jossa tällä ois huivi päässä ja meikitön naama, mutta silti tää ois hymyilevä ja kaunis maailmannainen. Ja tää kuvais kaiken, lähettäis ne kuvat Hesariin ja sais vähän matkarahaa ja sit tää matkustais lisää. Ois niinkun Riku ja Tunna, mutt se naispuolinen. Mutt kukaan ei sanois, ett naispuolinen Riku ja Tunna, koska tää ois itte ansainnu oman maineensa. Ehkä joskus vaan joku vähän kateellinen sanois, mutt sillon kukaan ei ottais sitä kauheen vakavasti.
Eikun tää haluiskin perheen. Tällä ois komea ja kiltti mies ja kaks lasta. Vaan kaks, koska se ois sopivaa. Näillä ois vanha puutalo Keskiuusimaalla ja pieni remontti kesken. Mutta se ei haittais, koska ois kivaa vähän nikkaroida. Ja tää istuttais kauniin puutarhan pihalle, jossa kasvais kaikkia hyötykasveja niinkun basilikaa, porkkanoita ja minttua. Ja tietty näillä ois omenapuu. Ja sitkun lapset ois vähän isompia nää hankkis koirankin. Semmosen söpön spanielin, jonka kaa käytäis syksysin sienessä ja marjassa. Lapset harrastais partioo ja viulunsoittoo. Ja tää maalais aina muutaman taulun. Ei niitä muut ostais kun sukulaiset, mutta se ois ihan kiva. Se riittäis.
Eikun ei se riittäis tälle. Tää haluis vaikuttaa. Tää liittyis feministijärjestöön ja puhuis naisen eurosta ja asevelvollisuusvapaasta maasta. Tää sanois, ettei feminismi ois kirosana – niinkun se ei ookkaan. Ja kaikki tuntis ja tietäis kuka tää ois ja kaikki kuuntelis. Tää kutsuttais A2:n tasa-arvoiltaan puhumaan ja tää sais läpi lakialoitteen, jossa interseksuaalisia ei enää kalstrottais.
Minulla on kiinteät tissit ja pieni perse. Tytöttelytitteli ja pätkätyö.
Ja pelko.
Jos minä haluan kaiken saanko mitään?
Jos minä en uskalla koskaan. Jos minä en uskalla lähteä Etelä-Amerikkaan, jos minä en uskalla avata suutani, jos minä en uskalla kuvata tarpeeksi hyvin, lähteä vaeltamaan, aloittaa sukeltamista, maalata, sitoutua.
Jos tää kymmenen vuoden päästä vaan kirjoittais blogia siitä, miksi tällä ei ois miestä. Se ois ihan hauska blogi, mutta kaikki vähän sisäsesti säälis tätä. Tällä ois edelleenkin pätkätyö, mutta tätä ei kiinnostais pätkääkään kuinka monta Espritin villaneuletta joku ostais. Ja tätä harmittais, koska tää ei ois uskaltanu lähteä Andeille vaeltaan. Ja tätä harmittais, koska tää ois ollu aina vähän liian laiska lukee pääsykokeisiin ja 25-vuotiaana tää ois vaan luovuttanu.
Ja tää sanoin kaikille 20-vuotiaille, että elä vielä kun voit. Että silloin, kun minä olin nuori minä biletin aamuun, otin tatuoinnin ja lävistyksen ulkomailla, päädyin yöksi monelle miehelle ja maalasin krapulassa.
Ja vaikka se ois vähän niinkuin totta se olis silti vale.
