Nostalgiakuulumisia

Olen nyt vähänlaisesti laittanut kuvia tänne viimeaikoina. Syy johtuu kolossaalisen huonosta nettiyhteydestäni ja siitä, ettei minulla ole yksinkertaisesti aikaa. Tutkimukset, esseet, tunnit, byrokraattisten asioiden hoitaminen, sosiaalinen elämä ja ihan vain kuola valuen kattoon tuijottelu vie tällä hetkellä kaiken aikani. Iltojen pimetessä (kyllä, täälläkin sitä minimaallisesti tapahtuu) ja selaillessani vanhoja kuvia kuvainventaarion merkeissä, olen alkanut hieman kaipaamaan Suomea. Ikävä ei ole onneksi paha. Se on vain pieni polttava tunne rinnassa, mukavuudenhalu.

Minä ihan oikeasti kaipaan räntäsateista marraskuuta, milloin koiraan tarttuu kilo ties mitä äiti maan eritettä, milloin jokin veden ja lumen sekainen tippuu taivaalta alas ja kaikki päivät ovat harmaita. Milloin oikeasti saa käyttää villasukkia, polttaa kynttilöitä ja katsoa ikkunasta ulos vahingoniloisesti vain siksi, koska sinne ei tarvitse sillä hetkellä mennä.
Koska silloin tuntuu, että luonto on lähellä.
Koska silloin ei pidä auringonvaloa itsestäänselvyytenä.

Minä haluan korvapuusteja
Hernekeittoa
Mykyrokkaa (no en setään, HYI)
Äidin keittämää kahvia

Minä haluan leveän sängyn,
Ikkunan huoneeseeni
Jotain tuttua, jotain vanhaa, jotain omaa

Teen kuvainventaariota vanhoista kuvistani, poistan turhat, muokkaan potenttiaaliset, arkistoin, ehkä jopa teen käsinkosketeltavat valokuvakirjat. Olen joitakin julkaissut instagrammissani ja pyrin siihen että julkaisen siellä muutaman viikottain. häshtäg thebigphotoinventario tai käyttäjä annirepo niin olette jäljillä.

T. Itsensäetsijä

ps. Oikeasti minä todella TODELLA kovasti haluaisin tehdä tällä hetkellä taidetta enemmän. Kreikkalainen arkkitehtuuri vie vain kaiken aikani

Espanja, tuo Euroopan hallinnollinen hipsteri

Olin saanut jonkinlaisen käsityksen Espanjan hallinnollisista elimistä joo viime vuonna täällä asuessani, mutta olin kuitenkin autaan vauvanposkisesti tietämätön, mitä juuttuminen hallinnon rattaisiin todella tarkoittaa. Espanjan koneistoon verrattuna KELA:n tädit ja sedät ovat oikeita pullaa paistavia kullannuppuja.

Esittelen tässä nyt tekstuaallisessa muodossa muutamia kokemuksiani viimeisten viikkojen varrelta.

Yliopisto:

Sain kirjeen yliopistosta, että minut on erittäin lämpimästi hyväksytty kauniiseen tapasten ja kastanjettien maahan opiskelemaan taidehistoriaa. Jes! Ilmoittautuminen pitää olla tehtynä kolmen päivän päästä. Harmikseni kuitenkin huomaan, ettei netti-ilmottautuminen pelitä, enkä 10 tunnin jälkeenkään ole päässyt aiheessa tuumaakaan eteenpäin. Soitan, kukaan ei vastaa.

Tulee toinen päivä. Soitan uudelleen. Vastataan. Selitän asiani. Sanotaan, että lähetä sähköpostia. Minä lähetän. Kukaan ei vastaa.

Tulee kolmas päivä. Soitan. Vastataan. Selitän asiani. Sanotaan, että sinunhan pitäisi olla jo täällä ilmottautumassa. Suutun ja hätäännyn. Lähetän postia vararehtorille. Hän viimein vastaa ja sanoo, että tule kun pääset. Lähden seuraavana sunnuntaina Madridiin. Tämän jälkeen ilmottautuminen sujui suhteellisen jouhevasti kolmella eri luukulla palloillen.

Tarvitsen myös opiskelijatodistuksen, että rakkaasta Suomenmaastani saan tarvittavat tuet. Menen sihteerin pakeille ja pyydän opiskelijatodistusta. Sihteeri ei toki istu missän pullantuoksuisessa huoneessa kahvia siemaillen kuten Suomessa, vaan sermin takana Francon aikaisen arkkitehtuurityylisuunnan omaavassa tilassa.

Sihteeri kysyy, haluanko virallisen todistuksen. Vastaan myöntävästi, ajattelen että näin KELA:n täditkin tykkäisivät. Sihteeri läimäisee minulle tästä hyvästä 30 euron laskun kouraan, joka pitää maksaa ennen kuin todistuksen saa. Maksun jälkeen luonnollisesti täytyy odottaa viisi päivää. Yhden paperin tulostaminen ja nimmarin laittaminen on kuitenkin raskasta työtä. Paperin haettuani huomaan, että nimeni on kirjoitettu kyseiseen sertifikaattiin väärin.

Tarvitsen myös opiskelijakortin, jotta voin muun muassa lainata kirjoja yliopistomme kirjastossa. Kysyn jo tässä vaiheessa niin tutuksi tulleelta sihteeriltä, miten kyseisen muovilärpäkkeen saisin haltuuni. Sihteeri kertoo minulle internetsivun, jossa voin asian hoitaa. Nettisivu ei päästä minua kirjautumaan sisään, sivustolla on myös listattu tiedekunnittain osoitteet, missä asian voisin hoitaa kasvokkain, jos internetsivu ei pelitä. Omaa tiedekuntaani ei löydy kyseisestä listasta. Soitan Carlosin auttamaan. Selvitämme Carlosin kanssa asiaa tunnin. Lopulta päätämme lähettää virheilmoituksen sivustolle. Minulle jäi mysteeriksi, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuulemma saan joskus sähköpostia.

Yliopistoni on maksullinen. Luonnollisesti minulle annettiin lasku jo ensimmäisellä viikolla maksettavaksi. Koska en omaa espanjalaista pankkitilia (sattuneesta syystä...) täytyy minun maksaa laskuni pankissa. Mutta kas ihmettä! Pankki ei hyväksy muuta kuin käteismaksuja. Katsokaas vain kun minä kävelen pitkin Madridin taskuvarkaisia katuja taskussani puhtaita ja sileitä seteleitä 1600 euron arvosta!

Muu hallinto:

Yliopistoon asettumisen lisäksi minun pitää myös hoitaa muita asioita. Muunmuassa kuukausimatkakortin eli espanjalaisittain Bonon saaminen olisi kukkarolleni huomattavasti huokeampaa kuin kertalippujen ostaminen. Suhaan metrolla vähintään kaksi kertaa päivässä, useimpina päivinä neljä kertaa. Kertalippu 1,20e, kuukausikortti 27e. Arvanette, miksi tuota muovipalaa niin kovasti haluan. Mutta minäpä kerron, miksi en vielä omista sitä:

Eräänä kauniina aamupäivänä menen Madridin julkisen liikenteen toimistoon, jotta saisin tuon ihanan huokean liikennelipun haltuuni. Jonoa on sen puolen tunnin verran. Pääsen tiskille, kysyn Bonoa. Olen jo varustautunut kuudella automaatista nappaistulla naamakuvallani ja passilla ja ajattelen, että tämähän asia hoituu hetkessä. No ei. Virkailija käskee minun varata ajan, jotta voin tulla näin samalla tavalla kasvokkain kertomaan, mitä halajan. Seuraava vapaa aika on kahden viikon päästä. Sen jälkeen odotan vielä kuukauden, että kyseinen muovihärpäke suvaitsee valmistua. Näppärää, eikö!

Näiden kyseisten rakenteellisten seikkojen takia to do- listani vain kasvaa kasvamistaan. Odotan hartaasti ja kyynelsilmmissä vielä sitä aikaa, kun ainut stressaava tekijä elämässäni  lähestyvä tentti.

Vuodatukseni alkaa olla jo niin suurta, etten edes viitsi mainita espanjalaisen tilin avaamista tai espanjan asukkaaksi ilmottautumista. Mutta sen sanon, että aivan liian tylsää ja tavanomaista, ettei tilin avaamisen voisi tehdä pankissa tai poliisiasian hoitaa poliisiasemalla. Pois kaikki hipsterit, minulla on Espanja!

This is not Hollywood

Tämä ei ole Hollywood. 

Minulla ei ole valkoisia hampaita, sileää ihoa.  En kävele korkokengillä kompastumatta, enkä omista yhtäkään punaista mekkoa.

Minä en flirttaile kahvilassa kuin ranskalaisissa elokuvissa. 

En saa puhelinnumeroita taidemuseoista.

Sinä et juokse lentokentälle, pyydä minua jäämään.

Ja vaikka juoksisit, en olisi jäänyt. 

Olisin sanonut: "Haista paska!" ja lentänyt maailman ääriin.

Hollywoodissa on vain prinsessoja, mutta ei yhtään sankaritarta. 

Minä en halua olla prinsessa.

Minä haluan unohtaa sinut. Minä haluan unohtaa sinut.

Jäähyväiskirje Suomelle

Oi, sinä äitini, isäni.
sinä yhteisöni, kieleni, kulttuurini
ajatusmaailmani, turvani, kotini.

Tulen kaipaamaan hangen narskuntaa talvipakkasella, talitintin laulantaa keväthankien sulaessa ja järven tyyntä liplatusta kesäiltoina. 

Jugend, valo, Flow, loputtomat puistot ja itikat
Kynttilät, kurakengät, iltoihin vaihtuva pimeys
Hangen narskunta, ripsiin tarttuva kuura ja ikuisuusprojektiksi muodostunut piponkudonta
Kevät, riemu kun viimein näkee auringon, lämpö, kutitteleva kosketus iholla ja tieto, että kesä on tulossa. 

Olet kuin se kiltti ja maanläheinen naapurinpoika, joka kuuntelee jokaisen miesmurheen.

Varaudu

Minä valitsin Euroopan velkamiehen.

Kuvat on otettu viime viikonloppuna Sipoonkorvessa. Tämä jäähyväiskirje tarkoittaa siis aivan sitä itseään. Olen muuttamassa 4 vuodeksi Madridiin opiskelemaan. Tarkoitus olisi takaisin tullessa olla Taidehistorian kandidaatti.
Ajatus Madridiin muuttamisesta ei oikeastaan kuulosta minulle ollenkaan pelottavalta. Tämä tuntuu paljon helpommalta, kuin muutto vaikkapa Turkuun. Tuntuu, että palaisin kotiin (vaikka kotia en vielä kyseisestä kaupungista omistakkaan..)

Sunnuntaina sanon adíos tälle maalle ja lähden kohti uusia seikkailuja! 

Pelko

Minä olen nainen 20-vuotias. Minulla on se, mistä jotkut enää haikailevat.
Nuoruus, kiinteät tissit ja pieni perse.
Vielä se vapaus. Vielä se valinta. Rypytön naama ja naivius.
Minä pystyn, minä osaan. Sen mitä haluan, sen minä myös saan.

Jos tää haluiskin matkustaa. Maailman ympäri ristiin rastiin. Lähettää kuvia Facebookkiin ja Instagrammiin. Vaeltaa Andeilla, lähettää sieltä selfien, jossa tällä ois huivi päässä ja meikitön naama, mutta silti tää ois hymyilevä ja kaunis maailmannainen. Ja tää kuvais kaiken, lähettäis ne kuvat Hesariin ja sais vähän matkarahaa ja sit tää matkustais lisää. Ois niinkun Riku ja Tunna, mutt se naispuolinen. Mutt kukaan ei sanois, ett naispuolinen Riku ja Tunna, koska tää ois itte ansainnu oman maineensa. Ehkä joskus vaan joku vähän kateellinen sanois, mutt sillon kukaan ei ottais sitä kauheen vakavasti.

Eikun tää haluiskin perheen. Tällä ois komea ja kiltti mies ja kaks lasta. Vaan kaks, koska se ois sopivaa. Näillä ois vanha puutalo Keskiuusimaalla ja pieni remontti kesken. Mutta se ei haittais, koska ois kivaa vähän nikkaroida. Ja tää istuttais kauniin puutarhan pihalle, jossa kasvais kaikkia hyötykasveja niinkun basilikaa, porkkanoita ja minttua. Ja tietty näillä ois omenapuu. Ja sitkun lapset ois vähän isompia nää hankkis koirankin. Semmosen söpön spanielin, jonka kaa käytäis syksysin sienessä ja marjassa. Lapset harrastais partioo ja viulunsoittoo. Ja tää maalais aina muutaman taulun. Ei niitä muut ostais kun sukulaiset, mutta se ois ihan kiva. Se riittäis.

Eikun ei se riittäis tälle. Tää haluis vaikuttaa. Tää liittyis feministijärjestöön ja puhuis naisen eurosta ja asevelvollisuusvapaasta maasta. Tää sanois, ettei feminismi ois kirosana – niinkun se ei ookkaan. Ja kaikki tuntis ja tietäis kuka tää ois ja kaikki kuuntelis. Tää kutsuttais A2:n tasa-arvoiltaan puhumaan ja tää sais läpi lakialoitteen, jossa interseksuaalisia ei enää kalstrottais.

Minulla on kiinteät tissit ja pieni perse. Tytöttelytitteli ja pätkätyö.
Ja pelko.
Jos minä haluan kaiken saanko mitään?
Jos minä en uskalla koskaan. Jos minä en uskalla lähteä Etelä-Amerikkaan, jos minä en uskalla avata suutani, jos minä en uskalla kuvata tarpeeksi hyvin, lähteä vaeltamaan, aloittaa sukeltamista, maalata, sitoutua.

Jos tää kymmenen vuoden päästä vaan kirjoittais blogia siitä, miksi tällä ei ois miestä. Se ois ihan hauska blogi, mutta kaikki vähän sisäsesti säälis tätä. Tällä ois edelleenkin pätkätyö, mutta tätä ei kiinnostais pätkääkään kuinka monta Espritin villaneuletta joku ostais. Ja tätä harmittais, koska tää ei ois uskaltanu lähteä Andeille vaeltaan. Ja tätä harmittais, koska tää ois ollu aina vähän liian laiska lukee pääsykokeisiin ja 25-vuotiaana tää ois vaan luovuttanu.
Ja tää sanoin kaikille 20-vuotiaille, että elä vielä kun voit. Että silloin, kun minä olin nuori minä biletin aamuun, otin tatuoinnin ja lävistyksen ulkomailla, päädyin yöksi monelle miehelle ja maalasin krapulassa.

Ja vaikka se ois vähän niinkuin totta se olis silti vale.

Barbar

Krog Madame, Helsinki, Finland

Osallistuin parisen viikkoa sitten NVK weekendiin Helsingissä. NVK alias Nuoret valokuvaajat on tällä hetkellä vielä Kameraseuran alaisuudessa toimiva järjestö. Tälläisenä kaappivalokuvaajana oli oikein mukavaa eksyä välillä samaa toimintaa harjoittavien porukkaan, vieläpä erittäin tasokkaaseen sellaiseen. 

. 

Ensimäisenä iltana jalkauduimme Helsingin yöhön. Sinä viikonloppuna tuli heti kättelyssä todettua, että kun on liikkeellä kymmenen valokuvaajan voimalla, tapahtumat eivät jää vähäisiksi. Ohessa todistusaineistona kuvia Baari Krog Madamesta, jonne meitä pyydettiin aivan sattumalta kuvaamaan. Palkaksi sai limua (koska pari oli vielä alaikäisiä)

Ei minulla tällä erää enempää kuvausurastani (kröhkröh) paitsi että uusi kamera olisi hakusessa. Antiikkinen canon 450d alkaa todellakin vetelemään viimeisiään. Kellä olisi halpa 40d?

Moimoi.

ps. Ensimäinen postaukseni ilman valitusta vähään aikaan. Olen ylpeä itsestäni. Paljon, erittäin paljon.

Seuraavan tekstin kirjoitin päiväkirjaani joskus tässä kuussa. Se sopii tähän.

"Mitä kuuluu tehdä? Kuinka kuuluu olla? Ei tälle paperillekkaan saisi kirjoittaa englannin kielioppia lyijykynällä, vaan maalata kauniita maisemia.

Pitäisi kirjoittaa sivun päästä päähän suoria rivejä, muistaa tavutusmerkit, kieltäytyä seksistä, mennä opiskelemaan,  mennä naimisiin,  perustaa perhe, ei koskaan erota, kieltäytyä edelleen seksistä,  saada hyvä työ, josta maksetaan hyvä palkka, hankkia  -ei- rakentaa omakotitalo, hankkia koira, herätä seitsemältä, mennä nukkuman 12, kuskata lapsia harrastuksiin, eläköityä, ostaa espanjasta huvila, jonne muuttaa ja KUOLLA

(äläkä vain sano, ettei mummosi toivo sinulle juuri sitä)"

Nämä kuvat on myös otettu joskus tässä kuussa ja ovat varmaan ainoat, jotka kamerani on viimeaikoina tuottanut. Ohessa näkymä ikkunastani, parvekkeeltani ja peilistäni, kun sinne sattuu katsomaan. Kiitos ja hei.

Tää kauneus ja epätietoisuus sekoittaa mun pään

Helsingin saaristo,  15.7.2014

Jos olet onneton, hanki kauneutta ympärillesi

Miksi kuvataide, tai taide, tai mikä tahansa visuaalinen objekti saa minut heräämään eloon? Tällä hetkellä asun maailman ihanimmassa paikassa, eikä se yllättäen ole Madridissa vaan Taka-Töölössä. Olen täysin ja juuriani myöten rakastunut kolmen päivän jälkeen.

Suomenlinna 15.7.2014

Ja sen tekee meri, ruusut ikkunalaudallani ja aurinko sekä kauniit tavarat, joita on tilaa laittaa esille. Jopa hanhien kaakatus kello kuudelta aamulla tekee minut onnelliseksi. Asun paratiisissa -mutta harmikseni vain kuukauden. 

Onnellisuuttani varjostaa epätietoisuus, joka on ollut vuoteni kantavampia teemoja aina tammikuusta lähtien. En tiedä, mitä seuraavaksi. Parhaimmillaan olen tiennyt, milloin tiedän, mutta sekin on jo aivan liikaa pyydetty toisinaan. 

Itämeri 15.7.2014

Älkää herranjumala kokeilko hetkessä elämista! Pitemmän päälle se puuduttaa. Kuukauden päästä en osaa sanoa, olenko asunnoton vai asunnollinen, työtön vai työllinen, Madridissa vai Helsingissä (vai kenties Tuusulassa), opiskelupaikka vai ei? 

Eihän tässä tilassa uskalla edes rakastua muuta kuin hetkelliseen kauneuteen. Niin kuin ruusuihin ikkunalaudalla.

Rippijuhlat

            

     




Sain kunnian (ja velvollisuuden) kuvata siskoni Suvin rippijuhlia. Ompa pieni sisko jo kasvanut isoksi, sniif.

Tässä tuskaisen mutta myös mukavan työn tulos. Osaan kuvista kokeilin värisävyn muutosta tai mustavalkoisuutta kuvan tylsyyden välttämikseksi. Palautetta saa antaa, onko onnistunut vai ei.

Ps. Jos sukulaiset eivät halua kuvaansa nettiin, sen voin myös poistaa pyydettäessa. :)

värikuvavalokuva

Olen palannut takaisin Suomeen epätietoisin fiiliksin.
Mitä aijot tehdä?
No ei helkutti mitään hajua.
Miksi kaikki haluavat tietää sen?
Pistän kliseisesti laulun sanoituksen tähän ja vaikenen. 

(Ainiin? Värikuva vai valokuva? Saa sanoa oman sanaisensa tuonne kommentteihin!)

Mistä mä sen tiedän, ollaanko jo siellä
Pitäiskö mun jatkaa vai onko menty jo hukkaan
Miten mä sen tunnen jos mä löydän sen
Mistä tunnen onnen kun mä ohi kävelen

Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää
Polta jo pois ahdinko, mä kaipaan elämää
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu
Opasta mua aurinko sillon kun mä en nää
Polta jo pois ahdinko, mä haluun sut mun elämään
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu

En taida enää jaksaa silmiäni ummistaa
Mä sydämeni avaan ja jään sun aamua odottamaan
Kun taas nähdä saan sinitaivaan
Se mua muistuttaa kuinka suurta kaikki pieni onkaan

Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää
Polta jo pois ahdinko, mä kaipaan elämää
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu
Opasta mua aurinko sillon kun mä en nää
Polta jo pois ahdinko, mä haluun sut mun elämään
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu

Mistä mä sen tiedän, ollaanko jo siellä
Pitäiskö mun jatkaa vai onko menty jo hukkaan
Miten mä sen tunnen jos mä löydän sen
Mistä tunnen onnen kun mä ohi kävelen

Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää
Polta jo pois ahdinko, mä kaipaan elämää
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu
Opasta mua aurinko sillon kun mä en nää
Polta jo pois ahdinko, mä haluun sut mun elämään
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu

Reino and the Rhinos - Aurinko

Verdadera madrileña

Olen blogissani hokenut paljon, kuinka rakastan Espanjaa ja Madridia. Aina on hyvää ellei jotain kritisoitavaakin. Luulisi, että Madrid olisi loppujen lopuksi helppo paikka asua maahanmuuttajalle. Yli 50% tämän kaupungin asukkaista on muualta tulleita. Vaikeinta täällä kuitenkin on kuulua joukkoon ja löytää identiteetti. Kuka minä olen yhdessä tämän kaupungin kanssa? Maahanmuuttaja, turisti, fanityttö? Madridilainen, eurooppalainen vai suomalainen?

 En mi blog he solo hablando en finlandés pero creo que ahora sería tiempo hablar un poco en español. Hasta ahora he hablando mucho como me encanta Madrid pero siempre sí hay algo bueno hay algo mal tambien. 

Se puede creer que Madrid al final seria facil sitio a vivir como la imigrante. Mas que 50% habitantes de Madrid no son orginales madrileñas. Pero para mi personalmente el mas dificil cosa aqui es incluir al grupo y encontrar identidad. Quien yo soy comparado a este ciudad? Imigrante, turista, chica fanatica? Madrileña, europeana, finlandesa?

Ulkonäköni puolesta en näytä paikalliselta ja saan valitettavan usein tuntea sen nahoissani. Espanjassa pätee paljon todellisemmin klisee blondeista, tyhmistä tytöistä. Lievimmillään se ilmenee, että minuun suhtaudutaan harmittomana turistina, pahimmillaan minulle puhutaan kuin idiootille, joka ei ymmärrä minkäännäköistä kieltä (jopa englanniksi) ja saatetaan heittää päälle seksuaalista ei-niin-kivaa läppää. Tätä tekevät myös jotkin asiakkaat töissä. Joillekkin se ehkä ei ole ongelma, mutta minulle on. Vihaan vähättelyä, vihaan sitä, että minua pidetään tyhmempänä kuin oikeasti olenkaan. Pystynkö kestämään sen sellaisessa maassa, jossa blondivitseihin suhtaudutaan totena?

Por mi cara no parezco como española y afortunadamente lo siento tambien. Aqui en España cliché sobre chicas tontas rubias es verdadero. Al mejor se aparece que soy solo una turista extanjera, al peor gente me hablan como para una idiota (en inglés) y con frases sexualisados.  Tambien me he encontrado de estos situaciones en mi trabajo aqui. Quizas para algunas personas no es problema pero yo personalmente odio eso que gente me creen mas tonta que en verdadero soy. Entonces pregunta es, puedo vivir en pais donde chistes sobre rubias se piden verdaderos.

 

Ultimaattisen "giriyteni" voisin hävittää oikeastaan vain hiusten väriä muuttamalla, mutta tahdonko. Vaikka haluan sopeutua tähän kaupunkiin ja tulla osaksi sitä, haluanko hävittää juuriani ja identiteettiäni?

Mi "girimiento" podria solo devastar con colorear mi cabello pero en serio, queria hacerlo? Anque yo quisiera incluir en este ciudad y estar parte de eso quiero pagar en el mismo mi identidad y nativo? 

 Minulla on vielä paljon kysyttävää itseltäni ja suhteestani tähän kaupunkiin. Oman identiteettini säilymisestä tämän kaupungin myrskyistä ja ylipäänsä siitä, haluanko minä jäädä tänne pysyvästi. Huomaamattani vain aina olen palannut takaisin ja poissa en tahtoisi olla. Tänään keskiyöllä kuitenkin saan tietää yliopistoon pääsystäni Suomessa. Se tieto määrittää ainakin seuraavan vuoteni suunnan.

Yo tengo mucho para pensar sobre mi identidad y mi relacion con este ciudad y eso quiero en serio quedar en este ciudad. Impercebtiblemente siempre he regresado y no queria estar en ningun otro sitio. Sin embargo hoy en medianoche aprendera si entro al univerdidad de Helsinki. Ese informacion me determina al menos mi proxima año.

Tämän postauksen kuvat on otettu Madridissa 27. kesäkuuta ravintola Las Carbonerasissa.

Estes fotos se ha sacado 27 de junio en restaurante Las Carboneras en Madrid.

Os quiero mucho,

Anni

P.S. Lo siento sí escribé mal en español. No tuve tiempo a preguntar de amigo a corregir este texto.