Olin saanut jonkinlaisen käsityksen Espanjan hallinnollisista elimistä joo viime vuonna täällä asuessani, mutta olin kuitenkin autaan vauvanposkisesti tietämätön, mitä juuttuminen hallinnon rattaisiin todella tarkoittaa. Espanjan koneistoon verrattuna KELA:n tädit ja sedät ovat oikeita pullaa paistavia kullannuppuja.
Esittelen tässä nyt tekstuaallisessa muodossa muutamia kokemuksiani viimeisten viikkojen varrelta.
Yliopisto:
Sain kirjeen yliopistosta, että minut on erittäin lämpimästi hyväksytty kauniiseen tapasten ja kastanjettien maahan opiskelemaan taidehistoriaa. Jes! Ilmoittautuminen pitää olla tehtynä kolmen päivän päästä. Harmikseni kuitenkin huomaan, ettei netti-ilmottautuminen pelitä, enkä 10 tunnin jälkeenkään ole päässyt aiheessa tuumaakaan eteenpäin. Soitan, kukaan ei vastaa.
Tulee toinen päivä. Soitan uudelleen. Vastataan. Selitän asiani. Sanotaan, että lähetä sähköpostia. Minä lähetän. Kukaan ei vastaa.
Tulee kolmas päivä. Soitan. Vastataan. Selitän asiani. Sanotaan, että sinunhan pitäisi olla jo täällä ilmottautumassa. Suutun ja hätäännyn. Lähetän postia vararehtorille. Hän viimein vastaa ja sanoo, että tule kun pääset. Lähden seuraavana sunnuntaina Madridiin. Tämän jälkeen ilmottautuminen sujui suhteellisen jouhevasti kolmella eri luukulla palloillen.
Tarvitsen myös opiskelijatodistuksen, että rakkaasta Suomenmaastani saan tarvittavat tuet. Menen sihteerin pakeille ja pyydän opiskelijatodistusta. Sihteeri ei toki istu missän pullantuoksuisessa huoneessa kahvia siemaillen kuten Suomessa, vaan sermin takana Francon aikaisen arkkitehtuurityylisuunnan omaavassa tilassa.
Sihteeri kysyy, haluanko virallisen todistuksen. Vastaan myöntävästi, ajattelen että näin KELA:n täditkin tykkäisivät. Sihteeri läimäisee minulle tästä hyvästä 30 euron laskun kouraan, joka pitää maksaa ennen kuin todistuksen saa. Maksun jälkeen luonnollisesti täytyy odottaa viisi päivää. Yhden paperin tulostaminen ja nimmarin laittaminen on kuitenkin raskasta työtä. Paperin haettuani huomaan, että nimeni on kirjoitettu kyseiseen sertifikaattiin väärin.
Tarvitsen myös opiskelijakortin, jotta voin muun muassa lainata kirjoja yliopistomme kirjastossa. Kysyn jo tässä vaiheessa niin tutuksi tulleelta sihteeriltä, miten kyseisen muovilärpäkkeen saisin haltuuni. Sihteeri kertoo minulle internetsivun, jossa voin asian hoitaa. Nettisivu ei päästä minua kirjautumaan sisään, sivustolla on myös listattu tiedekunnittain osoitteet, missä asian voisin hoitaa kasvokkain, jos internetsivu ei pelitä. Omaa tiedekuntaani ei löydy kyseisestä listasta. Soitan Carlosin auttamaan. Selvitämme Carlosin kanssa asiaa tunnin. Lopulta päätämme lähettää virheilmoituksen sivustolle. Minulle jäi mysteeriksi, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuulemma saan joskus sähköpostia.
Yliopistoni on maksullinen. Luonnollisesti minulle annettiin lasku jo ensimmäisellä viikolla maksettavaksi. Koska en omaa espanjalaista pankkitilia (sattuneesta syystä...) täytyy minun maksaa laskuni pankissa. Mutta kas ihmettä! Pankki ei hyväksy muuta kuin käteismaksuja. Katsokaas vain kun minä kävelen pitkin Madridin taskuvarkaisia katuja taskussani puhtaita ja sileitä seteleitä 1600 euron arvosta!
Muu hallinto:
Yliopistoon asettumisen lisäksi minun pitää myös hoitaa muita asioita. Muunmuassa kuukausimatkakortin eli espanjalaisittain Bonon saaminen olisi kukkarolleni huomattavasti huokeampaa kuin kertalippujen ostaminen. Suhaan metrolla vähintään kaksi kertaa päivässä, useimpina päivinä neljä kertaa. Kertalippu 1,20e, kuukausikortti 27e. Arvanette, miksi tuota muovipalaa niin kovasti haluan. Mutta minäpä kerron, miksi en vielä omista sitä:
Eräänä kauniina aamupäivänä menen Madridin julkisen liikenteen toimistoon, jotta saisin tuon ihanan huokean liikennelipun haltuuni. Jonoa on sen puolen tunnin verran. Pääsen tiskille, kysyn Bonoa. Olen jo varustautunut kuudella automaatista nappaistulla naamakuvallani ja passilla ja ajattelen, että tämähän asia hoituu hetkessä. No ei. Virkailija käskee minun varata ajan, jotta voin tulla näin samalla tavalla kasvokkain kertomaan, mitä halajan. Seuraava vapaa aika on kahden viikon päästä. Sen jälkeen odotan vielä kuukauden, että kyseinen muovihärpäke suvaitsee valmistua. Näppärää, eikö!
Näiden kyseisten rakenteellisten seikkojen takia to do- listani vain kasvaa kasvamistaan. Odotan hartaasti ja kyynelsilmmissä vielä sitä aikaa, kun ainut stressaava tekijä elämässäni lähestyvä tentti.
Vuodatukseni alkaa olla jo niin suurta, etten edes viitsi mainita espanjalaisen tilin avaamista tai espanjan asukkaaksi ilmottautumista. Mutta sen sanon, että aivan liian tylsää ja tavanomaista, ettei tilin avaamisen voisi tehdä pankissa tai poliisiasian hoitaa poliisiasemalla. Pois kaikki hipsterit, minulla on Espanja!
