Studio

Kuvailin minä sitten loppujenlopuksi muutakin siellä studiossa kuin vain maalattua naamaani. Tässä otoksia ystävästäni Annista. Ihan jeesjees tuli lopulta, työn ja tuskan takana oli.

Am I a clown or a queen?

Joskus olen niin hullu, että laitan sormiväriä krepattuihin hiuksiin ja poseeraan apaattisesti kameraan, joka ei edes tarkenna naamaani.

Otin pitkästä aikaa studiokuvia. Oikeastaan studioni on tee-se-itse studio, joka koostuu raksavalosta ja lakanasta, mutta studion vaikutelman saa aikaiseksi kuitenkin. Harmi, etten omista kaukosäädintä kameraani enkä mallinomaisia poseeraamistaitoja, mutta hälläväliä.

Rankan työviikon jälkeen on hyvä irrotella ja kaljanjuonti ei vain tänä lauantaina tuntunut oikein riittävän, joten tässä tulos. JES!

the world

This is the time

When everyone forgets they die

They think they know

Know anything

But wihout maschines 

They know nothing

 People seek anything they can feel

Peaces of plastic

 peaces of fabric

 peaces of animal fat

Passing by the reality and the feel

Missing love

Hearing pane

Without listening what is he's serious name

I know knowing nothing

I feel without the feeling

Nice hair they say

It is only thing what they see

In this world I'm only my body without me

Kerro meille, mitä me tulemme olemaan.

Minä olen lahjakas, tiedän sen. Tiedän myös, että niin on moni muukin ja että näistä monesta muusta osa on paljon lahjakkaampia, taitavampia ja kehittyneempiä kuin minä.

Setäni

Olen aina halunnut suuntautua taidealalle. En osaa kuvitella muuta. Yhteiskunta toki kiinnostaa myös, mutta en osaa nähdä itselläni uraa, johon ei miltään osin sisältyisi taide. Ajatus kuulostaa pelottavalta, tylsältä ahdistavalta ilottomalta. Ainut ongelmani on, että niin moni muukin haluaa tälle alalla ja niin moni muu on minua parempi.

Serkkuni

Suomi on kummallinen maa. Tämä maa on täynnä erittäin lahjakkaita nuoria, jotka eivät pääse opiskelemaan mihinkään. Haluavatpa he sitten taidealalle tai ei. Silti jostain kumman syystä moni jää tänäkin syksynä ilman opiskelupaikkaa, vaikka yli puolet mielestäni sen heittämällä anstaitsisivat.
Puhutaan kuitenkin taidealoista, eikä eksytä sivupoluille.

Siskoni

Taidealat vaativat paljon, ne vaativat sinulta tarvittavat pohjatiedot ja -taidot kauan ennen kuin osaat edes ajatella, mitä oikeasti haluat tehdä isona. Lääketieteelliseen tai oikeustieteelliseen on toki vaikea päästä, mutta pystyt oppimaan tärkeät asiat lähes nollasta yhdessä keväässä jos lukupäätä ja motivaatiota riittää. Taideala on aivan eri asia. Jos et osaa piirtää, et osaa piirtää ja sinun on turha edes kuvitellakkaan ainakaan muutamaan vuoteen hakevasi vaikkapa Taideteolliseen korkeakouluun.

Siskoni

Tämän alan vaikeudet eivät kuitenkaan lopu tähän. Varma työllisyys ei odota toisin kuin lääkäreillä. Visuaalisen lahjakkuuden lisäksi on omattava markkinointikykyä. Pitää osata markkinoida itseään, pitää osata luoda myyvää taidetta ja omaa persoonaansa, jotta saa ostettua edes maitoa kaupasta. Tällä alalla on kova kilpailu ja se näkyy jo tässä iässä.

Miksi?

Isäni

Minä haluan tehdä tätä. Pelkään myös, etten ole tarpeeksi hyvä, tarpeesi hyvä, jotta saisin tehdä tätä loppuelämäni, kunnolla, kokopäiväisesti, leipätyökseni. Olen yrittänyt strategisoida parhaimman mahdollisen vaihtoehdon, jotta voisin ehkä joskus elääkin tällä. Minua pelottaa näyttää töitäni ja sanoa: "Haluaisin tehdä tätä ammatikseni."

Tämän tekstin kuvituksena käytän yhtä lopullista tulosta ennakkotehtävistäni Lahden muotoiluinstituuttiin. Otsikkona Sukua.

Sí tu miras abajo despues tus sueños puedas ver algo incredible

Lähdin Madridista 25.3.

En onneksi lopullisesti.

Olen miettinyt pitkään, kuka minä olen 10 vuoden päästä, en tiedä. En edes tiedä, mitä olen viiden vuoden päästä. Tiedän ehkä mikä haluan olla viiden vuoden päästä, mutta varmuudella en sano. En edes tiedä, missä haluan asua.

Tiedän kolme asiaa:
Haluan luoda jotain kaunista
Haluan, että se kaunis (mitä sitten lieneekään) auttaa myös muita kuin minua.

Haluan olla onnellinen.

Ensin minun pitää huomata se kauneus. Lentokentälle päästyäni itkin kuin hullu, en halunnut lähteä. Lentokoneessa en kehdannut muuta kuin kostuttaa silmäni, mutta olo oli silti epätodellinen Lähdenkö tosiaan pois? Onneksi näin tämän.

Kotiintulon jälkeen olen kuvannut paljon. Paljon hyvääkin, ammattiamaisempaa (ehkä) kuin nämä unikuvani. Tämä blogi kuitenkin on saanut minut muistamaan, kuinka kaunista voi olla ja kuinka sitä kauneutta voi itselleen tavoitella. En ole vielä hyvä, en edes loistava (kirjoittamisessa varsinkaan, eihän tästä saa mörötkään tolkkua), mutta jonain päivänä aijon olla ja aijon harjoitella.

Hyvä. Olen saanut kunnianhimoni takaisin, kolme vuotta se ehti jossain piileskellä. Tervetuloa myös herra motivaatio! (Neiti luovuuttaa vielä odotellessa)