Luotu uusi teksti.

Tänään kuuntelin Madridin kevättä.
Madridissa on se hyvä puoli, että kesä (minulle) alkaa varhain. Tämä Madridin kevät (espanjalaisille) on aivan hurmaava. Kirsikankukkia, valon ja lämmön täyttämiä iltoja Retiron keskuspuistossa. Baariin voi pukeutua pikkumekkoon ja ohuenohuisiin sukkahousuihin, eikä yöllä tule edes kylmä.

En tiedä, onko ohimoni täyttänyt jokin keväthuuma, mutta tuntuu, että junnaan paikallani. Hyvä on, minä opiskelen, toiset eivät, mutta ympärilläni näyttää loputtomasta auringonpaisteesta huolimatta vallitsevan täysi apatia.
Kun viereisen pöydän tyyppi kysyy kahvilassa, onko mekko älypuhelimen näytöllä sinimusta vai kultavalkoinen, mietin millä mieleni saastutetaan. Netflixin sarjoilla, puhelinpelillä ja turhilla koulukaverien juoruilla. En ajattele enää selkeästi. Inspiraationi on tukahtunut kolmenkymmenen senttimetrin (mittasin) kokoiseen kirjavuoreen hyllyssäni. Olen aloittanut kolmen viikon aikana kymmeniä eri tekstejä blogiani varten mutta painanut deleteä jokaisen kohdalla. Sydämeni haluaa maalata ja tuntea öljyvärien tuoksun, mutta aikani varastaa keisari Augustuksen propagandapolitiikka.

Tunnen olevani täynnä kroonista stressiä, mutta en edes tiedä, minkä tähden. Samalla tuntuu, ettei tämä ole tarpeeksi.

Lopetan tähän. Halusin vain luoda tekstin.

Hoy yo escuché la primavera de Madrid.
Una cosa buena hay en Madrid, eso que el verano (para mí) empieza pronto. Esta primavera de Madrid (para españoles) es increíble. Flores en los árboles, los tardes en el Retiro lleno de calor y luz. Para la noche de salir puedes llevar la minifalda y las medias superfinas y ni tampoco hace frio por la noche.

No sé sí mi cabeza ha llenado algún fascinación de la primavera, pero siento que no me voy adelante en mi vida. Vale, yo estudio, algunos ni eso pero parece que alrededor de mi ocurre totalmente apatía.
Cuando en la cafetería un chico de la mesa al lado de mí me pregunta, es el vestido en la pantalla de móvil azul-negro o oro-blanco, pensé con que se contamina mi celebro. Con los series de Netflix, juguetes de móvil y con los chismes inútiles. Aún no pienso muy claro. Mi inspiración está perdida a la montaña de los libros que mide 30 centímetros (yo lo medí). A lo largo de tres semanas he empezado muchísimos textos para mi blog pero he pulsado el botón de cancel a todos. Mi corazón quiere pintar y oler el óleo pero mi tiempo se roba la política propagandista de Augusto.

Siento que tengo estrés crónico pero aún no sé, por qué. Pero también yo siento que esto no es suficiente.

Acabo a esto. querría solo escribir.